Kaikki on kauniisti laitettu meitä varten. Luontokin syysväreissään.
Väsyttää. En ota paineita saavuttaa jotain erityistä hengellistä kokemusta hiljaisuudessa. Aion käydä kävelyllä, ikuistaa valokuvin kaunista Hvittorpia, nukkua ja lukea hyviä kirjoja. En malta jättää väliin myöskään rukoushetkiä. Ja saunaa! Järvessäkin pitää pulahtaa. Valokuvaamisesta tulee melkein pakkomielle.
Ei ole lainkaan vaikea olla puhumatta, mutta laulaa tekisi mieli.
Lauleskelen yksin ulkona kävellessä, koska en tiedä onko laulaminen retriitin sääntöjen mukaista. Uskaltaudun jopa soittamaan nokkahuilua tyhjässä kappelissa. Onneksi rukoushetkissä saa vähän laulaakin. Minun puolestani rukoushetket saisivat mennä pitemmänkin kaavan mukaan. Vaikka sitten ei kyllä jäisi niin paljon aikaa kaikkeen muuhun...
Saunassa tuntuu oudolta, ettei voi kysyä, saako heittää lisää löytyä. Tai sopia, että joku katsoo perään kun toinen menee uimaan. Muuten on ihan mukava olla hiljaa.
Nukun pitkään. Nukun vielä päiväunetkin. Saavun ruokailuihin viime tipassa. Kamerasta tyhjenee vaihtoakutkin. Kävelen 4 km:n päähän ostamaan pattereita (ja salmiakkipussin), ja kuviakin pitää ottaa ennen kuin tulee pimeä. Tajuan, että alle kaksi vuorokautta hiljaisuudessa on ohi hujauksessa. Ehdin kuitenkin nauttia kauniista luonnosta, ottaa aika monta valokuvaa, ja lukeakin jonkin verran.
Muutamaan otteeseen on mahdollisuus varata keskusteluaika vetäjän kanssa.
Ei ole minun tapaistani sillä tavalla varata itselleni aikaa. Voin hyvin olla puhumatta. Keskusteluajan varaaminen tuntuu vaikealta. Juuri siksi päätän, että nyt menen puhumaan. En edes tiedä, mitä haluan puhua, mutta puolen tunnin keskustelu saa itkemään.
En koe koko aikana kunnolla hiljentyväni. Rukoushetket menevät enimmäkseen omissa ajatuksissa, vain satunnaisesti rukous tai puhe päätyy tajuntaan asti. Ehkä ensi kerralla jaksan enemmän keskittyä sellaiseen. Nyt nautin levosta ja siitä, että saan valmista ruokaa nenäni eteen viisi kertaa päivässä.
Henna Ruusu
